Moskva, Cheryomushki

Kävimme keskiviikkona katsomassa Shostakovitshin operetin Moskva, Cheryomushki. Vihdoinkin! Nimittäin meidän piti käydä katsomassa se jo viime vuonna - liputkin oli ostettu - mutta esitys oli peruttu sairastapausten vuoksi. Teos on naiivi aikuisten satu, jossa paha saa palkkansa ja rakastavaiset toisensa. Jotenkin tuntuu siltä, että neuvostoihminen on katsonut sitä jossain määrin eri tavalla - kitkerän ironisena kommentaarina venäläisestä elämänmenosta, jonka tietyt piirteet eivät ikinä muutu (ja jossa paha ei saa palkkaansa, vaan jatkaa rellestämistään). Moskva, Cheryomushki ei kuulu Shostan taiteellisesti kunnianhimoisimpiin töihin, mutta se oli viihdemusiikillisuudessaan oikein hauskaa kuunneltavaa ja jäi soimaan päässä. Ajattelimme käydä vielä joulukuussa katsomassa Joutsenlampea (jos saamme liput), koska se nyt vain on ihana.
Edellä mainitut esitykset muuten eivät ole Bolshoissa, vaan Stanislavskin musiikkiteatterissa (linkki), jonka olemme todenneet hyvätasoiseksi, mutta huomattavasti Bolshoita huokeammaksi. Bolshoihan riistää törkeästi ulkomaalaisia veloittamalla moninkertaisia lipunhintoja verrattuna venäläisiin. Stanislavskissa sen sijaan ei ole kaksoishintajärjestelmää! Voimme suositella.

Soolovaelluksella

Tein vaelluksen Urho Kekkosen kansallispuistoon 22.8.-27.8. Lähdin matkaan yksin, koska en jaksanut ruveta sumplimaan aikatauluja kenenkään kanssa ja lisäksi halusin hiljentyä ja tutkiskella omia mietteitäni.

Sunnuntai 22.8. Kiilopää–Suomunruoktu, 14 km.

Lähtiessä Kiilopäällä oli sumua, mutta sää selkeni matkan taittuessa. Matkan varrella oli niin avotunturia, puronvartta kuin kangasmetsääkin. Löysin kantarelleja ja herkkutatteja, joista tein illallista. Pystytin teltan tuvan viereen joenpenkalle. Nukuin kuunnellen joen solinaa ja kohinaa. Mitkään huolet eivät painaneet.

Maanantai 23.8. Suomunruoktu–Tuiskukuru, 14 km. Aurinkoista, mutta tuulista. Taival oli helppo ja kuljin hymy huulilla. Tuvalle päästyäni tein kalakeittoa ja levähdin hetken. Lähdin katsastamaan, olisiko Tuiskujoki kalastuskelpoinen. Ei oikein ollut, mutta löysin lakkoja, joita söin hyvällä ruokahalulla. Nukuin tuvassa, kun olin liian laiska pystyttääkseni telttaa. Seurana oli ryhmä saksalaisia naisia.

Tiistai 24.8. Tuiskukuru–Luirojärvi, 8 km. Etappi sujui sateenkaaripitoisessa säässä.

Luirolla totesin, että järvi on liian matala kalastukseen ja jokikin oli kuulemani mukaan huono. Plan B: Sokostille! Mutta ensin piti syödä ja hakea matkan varrelle unohtunut vesipullo. Sitten minulle tarjoutui saunomismahdollisuus, jonka hyödynsin mielelläni. En ollut tiennyt etukäteen, että Luirolla olisi avoin sauna. Noin viideltä pääsin lähtemään Sokostia kohti. Laskin, että ehtisin kiivetä huipulle viidessä tunnissa (matkaa tuvalta huipulle ja takaisin oli arviolta 10-12 km), mutta olinkin nopeampi ja tein reissun neljässä tunnissa.

Tämä menee kyllä kornin puolelle, mutta menköön: Vuorelle nousu oli herkistävää, maiseman kauneus mykistävää. Tunsin hyvin vahvasti olevani elossa, olevani onnellinen ja kokonainen. Edessäni oli avara maisema ja vapaus. Huusin tuuleen, nauroin ja itkin onnesta. Ajattelin Juhoa, rakastani.

Kuvat kertovat jotain.

Keskiviikko 25.8. Luirojärvi–Lankojärvi, 19 km. Tämä päivä ei ollut korni, tämä päivä oli raakaa kävelyä. Vähän tylsä etappi, ja viimeiset kilometrit olivat melkein liikaa. Nilkka kipeytyi jostain syystä. Mutta Palovanganjoessa oleva koski oli aika vaikuttava, ja sen yli menevä silta ei ollut selvästikään suunniteltu korkeanpaikankammoisille.

Torstai 26.8., kalastusta Suomujoella. Kalaonni ei suosinut, mutta tulipahan ihmeteltyä sieniä ja kasveja.

Ja kyllä näissä maisemissa kelpasi kalastaa.

Perjantai 27.8 Lankojärvi–Kiilopää, 19 km. Nopea taival, vaikka viimeiset 12 km menivätkin vähän tuskaisissa merkeissä kipeytyneen nilkan teippaamisesta huolimatta. Mutta ei se mitään, kun maisemat olivat taas tällaiset:

Minä <3 avotunturi.

Oli muuten aika taivaallista päästä Kiilopäällä savusaunaan.

Sokostin huipulla kuvaamassani videossahan se oleellinen tulikin sanottua: hyvä reissu. Kannatti lähteä.

Ecuador in a nutshell

Quito: Thin air, burning sun. Sundays suck (catholics). Colonial architecture.

The Andes: Thin air. Nice views. Handicrafts for a penny. Bromeliads growing everywhere, even on electricity lines.

The Galapagos: Wildlife overload.

The Amazonia: Humid, rains a lot. Oddly shaped spiders, frogs that sound like they have hiccups, huge cockroaches. Cool medicinal plants, like curare. Which brings to mind blowguns - they rock. Oh, did I mention it's humid.

Galapagoksen kuvia, vol. 1

Galapagoksella kamerat lauloivat ja kuvia kertyi pitkälti yli kaksituhatta.

Tässä muutama kuva, jotka otin pokkarillani. Edustavampi otos on tulossa, kunhan Juho jaksaa käydä kuvia läpi (melkein kaikki kuvat ovat nimittäin hänen koneellaan).

Paattimme maisemassa

Parikuinen merileijonan kuutti (Zalophus wollebaeki). Emo voi jättää poikasen yksin pariksi päiväksi tai jopa viikoksi hakiessaan ravintoa mereltä.

Sinijalkasuula (Sula nebouxii) pesällään

Nimeämätön köynnöskasvi, jossa oli erikoinen siemenkota

Galapagoksen jättiläiskilpikonna (Geochelone elephantophus)

Jättiläiskilpikonnan pökäleetkin olivat jättimäisiä

Nuori taskurapu (Grapsus grapsus). Aikuiset ovat punaisia, ja isoimpia yksilöitä ei syö juuri mikään.

Galápagos - try not to step on any wildlife

Vasta kolmas páivá Galapagoksella, ja jo nyt tuntuu siltá, ettá on tullut náhtyá aivan valtavasti.

Jotenkin támá paikka pakenee kuvailuja. Maisemat ovat karun kauniita, eláimet eivát pelkáá ihmistá, snorklaaminen on ihan uskomatonta. Miká tahansa kameran muistikortti loppuu auttamatta kesken (siksi meillá onkin láppári).

Galapagos kannattaa kokea silloin, kun on nuori ja terve: páiviin mahtuu ohjelmaa, osa poluista on kivisiá ja snorklaaminen on parhaita aktiviteetteja risteilyllá.

Kuvia on luvassa myóhemmin.

Quito, havaintoja (muualtakin)

Taksit on halpoja. Hotellilta keskustaan $ 3.

Ruoka on hyvää. Yksi kaikista parhaista pihveistä koskaan, kirpeän maukkaassa valkosipulikastikkeessa. Lisukkeissa ei sitten kummemin kehumista.

Kovin on kirkasta. Pilvisellä säälläkin joutuu pitämään aurinkolaseja.

Assyrialaisilla ei tainnut olla kovin suuria ongelmia oman maskuliinisuutensa kanssa. Yksi yleinen jumalilla, suojelushengillä ja kuninkailla näkyvä varuste: käsilaukku. Tai ainakin näyttää ihan siltä. Linkin takana vasemmanpuolimmaisella hahmolla. Noita näkee paljon. http://www.britishmuseum.org/explore/galleries/middle_east/room_7-8_assyria_nimrud.aspx

Jos ruokakulttuurisi suurin saavutus on leivitetty ja uppopaistettu, aloita laajamittainen ruuanlaittotaidon maahantuonti. Brittien kunniaksi on sanottava, että ohjetta on noudatettu ihailtavasti.

Hotellihuone Etelä-Amerikassa viiden tähden hotellissa = n. 4 hotellihuonetta Lontoossa neljän tähden hotellissa. Oikeesti.

Kivaa on.

Vaikutelmia Lontoosta

Lontoossa on koko maailmanhistoria. Siis British Museumissa on. Mitä sitten, että britit kävivät aikoinaan varastamassa muiden maiden kulttuurihistorialliset aarteet omiin kokoelmiinsa – tällaista museota ei ole missään muualla. BM:sta puhuessaan ei voi tuhlata ylisanoja: se on uskomaton, omaa luokkaansa, upea, valtava, uuvuttava. Käynnistä BM:iin saa eniten irti, kun sen suunnittelee etukäteen, sillä loputtomat salit väsyttävät paatuneimmankin museokävijän. Koska sisäänpääsy on ilmainen – museo toivoo vapaaehtoista lahjoitusta – päätimme jakaa museokokemuksen osiin: eilen ennen lounasta kävimme katsastamassa Afrikka-osaston, lounaan jälkeen Britannian ja Euroopan muinaisuutta ja keskiaikaa esittelevät osastot. Tänään taas on vuorossa Egypti ja Mesopotamia.

Kuva (ja esineen historia) täältä.

Britit hallitsevat puutarhanhoidon ja puistosuunnittelun. Museokävelyn jälkeen kaipasin oikeaa liikuntaa, ja päätin mennä juoksemaan Regent's Parkiin/Queen Mary's Gardensiin. Kyseessä on valtava puisto, jonka keskellä on pyöreä, viimeisen päälle laitettu ruusutarha. Tein 45 minuutin lenkin, jonka varrelle sattui niin "luonnontilaisempaa puistoa" kuin kauniita istutuksia ja ruusujen haistelua (jos puitossa 400 ruusulajiketta, niin pitäähän niitä haistella). Puistossa on myös rakennettu vesistö, jonka varrella näki hämmästyttävän paljon villejä vesilintuja, mm. harmaahaikaroita rivissä vaanimassa pikkukaloja.

Kuva täältä.

Lontoosta saa fish & chipsiä. Onneksi, sillä se on parasta, mitä Englannilla on tarjota keittotaidon saralla. Kävimme illallisella 90-vuotiaassa The Golden Hind -ravintolassa (nimi viitannee Sir Francis Draken samannimiseen laivaan, ei jonkun peräpäähän). Ravintolan listalla on pelkkää kalaa ja muutama salaatti. Otimme uppopaistettua koljaa (haddock, oikeaoppinen fish & chips -kala) ranskisten kanssa. Kala oli täydellistä: ei mitään pakasteturskaa, vaan tuoretta ja mehukasta; leivitys oli kevyen tuntuinen, siis salakavalan rasvainen, kuten pitääkin. Fish & chips maistui ainakin yhtä hyvältä kuin lapsuudessani. Minä olin taivaassa, mutta Juho ei vakuuttunut ruokalajin erinomaisuudesta, joten sain syödä hänen kalansa loppuun.

Lontoo on ahdas. Toisaalta mittakaava on inhimillinen (esim. verrattuna Moskovaan). Kadut ovat melko kapeita, "pari korttelinväliä" ehkä parinsadan metrin mittainen matka, bussipysäkit ovat lähekkäin, samoin tuubiasemat. Asunnot muistuttanevat koirankoppeja. Mutta turistille tämä on juuri sopivankokoinen kaupunki.

Lontoossa!

Saavuimme hotellille vasta puoliltaöin maanantai-iltana, koska lento oli myöhässä ja matkustimme kentältä keskustaan metrolla.

Hotellimme (Ambassadors Bloomsbury ****) on moderni ja siisti, mutta lontoolaisittain varsinainen tilaihme (lue: huoneet ovat pieniä). Hotellin aamiainen on yksi parhaista, joita olen maailmalla syönyt. Palvelu on ollut erinomaista. Myöskään sijainnissa ei ole valittamista: lähin metroasema on kivenheiton päässä ja British Museum on ihan kulmilla.

Kuppaisia puluja hotellin ikkunalaudalla

Eilen kävimme shoppailemassa, noudimme matkaliput Ecuadoriin ja söimme intialaista ruokaa.

Näin meidän häämatkalla